Tänään olen leiponut kaksi pellillistä omena-toscapiirakkaa huomiselle iltapäiväkahville. Meillä tuoksuu ihanalle ja tiskikone hurisee tyytyväisenä. Illalla pitäisi vielä paloitella piirakat, sillä kokonaisia piirakoita on hankala kuljettaa töihin. Siinä sivussa olen sitten neulonut hyväntekeväisyyssukkaa, kantapää on jo käännetty.

Mari oli kommentoinut eilen tuota työpäivän venymistä. Juu kokemuksesta minäkin tiedän, ettei liian pitkää päivää kannata tehdä. Toisaalta pelkkä työpäivän pituus ei ole niin paha juttu, ainakaan väliaikaisesti. Päätin jo ennen kesälomaa, että syksyllä en enää jousta, enkä välitä keskeneräisistä töistä ja siitä etten omasta mielestäni saa tarpeeksi aikaan. Olen jo oppinut lähtemään töistä pois kun työpäivä on ohi, mutta tuo välittämättä oleminen ei oikein onnistu. Tunnen syyllisyyttää tekemättömistä töistä, vaikka varsin hyvin tiedän, etten enempään pysty. Olen kai sittenkin liian kiltti ja työhöni sitoutunut. Unet ovat viime aikoina olleet katkonaisia. Kulunut viikko on ollut kamala työrintamalla, toivottavasti parempaa on luvassa ja pian.

Lopettaisipa tuo pyykkikone jo (hävettää, kun en katsonut kelloa tarkemmin sitä käynnistäessä), että saisin pyykit kuivumaan.